sunnuntai 11. toukokuuta 2008

Äitiyden ihanuutta ja kurjuutta

Satuin autossa ajaessani kuuntelemaan Ylen Taustapeili ohjelmaa viime torstaina. Siinä toimittaja haastatteli Väestöliiton tuoreen julkaisun tekijää. Kirjan aiheena on Äidin kielletyt tunteet. Kirjaan oli koottu äitien omia kertomuksia kielletyistä tunteista. Itse äitinä aihe kuullosti niin tutulta, mutta sallimattomalta. Äitiyden myytit ovat kirjoittamattomia. Odotukset ovat kovin ruusuisia, lapsen saatuaan ajatellaan, ettei paljon minkään asian tarvitse muuttua, toiset suunnittelevat väitöskirjojen tekemisestä siinä sivussa ym. vähemmänkin vaativaa. Jos saa helpon lapsen, ei sitä ihan kaikesta entisestä tarvitse luopua...Julkinen äitiyden kuva on usein kaukana todellisuudesta.

Äitiyteen kuuluu myös riittämättömyyden ja syyllisyyden tunteet olennaisesti. Täydellistä äitiyttä ei ole. Äiti tuntee välillä raivoa, vihaa, väsymystä, mutta oletuksena on äiti jaksaa loputtomasti rakastaa lastaan, on erehtymätön, aina jaksava ja sitkeä vaikka esim. kodin ulkopuoliset tilanteet lapsen kanssa ovat usein stressaavia. Kuvaavaa oli kun perjantaina istuin päiväkodin äitienpäiväkahvilla, eräs äiti tuskaili voiko mennä lasten kanssa kauppaan ollenkaan kun olivat päivän päätteeksi ulkoiltuaan melkoisen likaisia naamaltaan ja vaatteiltaan. Totesin armahtavaisesti, etten minä ainakaan toisten lapsien puhtausastetta arvioi, ja kyllä enemmän huolestuttaa lasten puolesta, jos aina ollaan vaan siistejä ja puhtaita. Riittävän hyvä vanhemmuus on riittävää!

Äitien yksinäisyys tuli kertomuksissa yllättävästi myös esille ja yllättävästä näkökulmasta. Naimisissa ja parisuhteessa elävät kokivat olevansa yksinäisempiä kuin yksinhuoltajat. Stereotyyppisesti ajatellaan, että parisuhteessa kumppanilta saa tukea ja apua. Näinollen ympäristö olettaa, että kyllä te pärjäätte hyvin kun teitä on kaksi eikä tarjota apua. Itse olen tähän valitettavasti törmännyt. Yleistä nykyään on, että tukiverkko perheillä on hajallaan. Sukulaiset ovat kaukana ja ystäväperheetkin elävät usein samaa elämänvaihetta. Naapuruston tuttavallisuus on kohteliasta tervehtimistä, lähempiä kontakteja kavahdetaan. Perhe saattaa olla kovinkin eristäytynyt ja vanhemmat toistensa varassa.

Neuvola olisi luonteva paikka puhua edes tuntemuksistaan, mutta useinkaan lapsen tarkastuksen yhteydessä ei haluta avautua perheen sisäisistä asioista. Toisaalta keskustelutukea varmasti olisi saatavilla, mutta konkreettisen avun saanti eli koti- ja lastenhoitoapua ei saa tänäpäivänä valitettavasti ennenkuin ollaan lastensuojelun asiakas ja sitä kavahdetaan leimautumisen ja huostaanoton pelossa. Jokin on pahasti pielessä lapsiperheiden kohdalla, sosiaaliturvassamme on läpimenevä aukko. Ennaltaehkäisevässä mielessä perheitä tulisi auttaa mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Perheiden hädästä kertoo mielestäni Turussa viime vuonna tehdyt lähes 5000 lastensuojeluilmoitusta. Lapsiperheiden kotiapu on ajettu laman myötä alas, tähän on saatava muutos. Hälytyskellojen pitäisi soida.

Yhteisöllisyys on mielestäni nykyään olematonta jo lapsuuteni talkoohenkisyyteen verrattuna, saati mitä se on ollut vanhempieni lapsuudessa kun kummeiksikin valittiin naapureita. Tämä on surullinen kehityskulku, mutta todellisuutta. Yksityisyyden kunnioitus on mennyt liian pitkälle. Se on johtanut välinpitämättömyyteen.

Äitienpäivää on taasen juhlittu mukavassa kevätsäässä ja yhteenkuuluvaisuuden tunteessa. Omat lapset ilahduttivat äidin aamua hykerryttävän ihanilla korteilla ja lahjoilla. Leppoisaa päivää vietettiin yhdessä syömässä käyden, puistossa leikkien ja "löntystellen". Lapset ovat rakastettavia, mutta eivät aina niin ihania kun ollettaa saattaa niinkuin ei äidit ja isätkään jaksa olla aina ihania vastuullisia vanhempia. Lapset vaativat vastuullista huolenpitoa, mutta antavat elämäntäyteistä tavallista arkea ja juhlaa.

Hyvää äitienpäivän jälkeistä elämää kaikille!
Välitetään toisistamme ja rakennetaan turvattua hyvää arkea.